maanantai 13. tammikuuta 2014

Sairastan minäkin

"Masennus ei ole sairastuneen omaa syytä eikä välttämättä kenenkään tai minkään yksittäisen tekijän aiheuttama. Se voi johtua monesta eri seikasta, joista yleisimpiä ovat esimerkiksi heikko sosiaalinen tuki, yhteiskunnan raskailta tuntuvat odotukset ja stressi.
Elämänmuutosten, niin kielteisten kuin joskus jopa myönteistenkin, on todettu altistavan masennukselle. Myös psyykkisen kehityksen häiriöt altistavat masennukselle.
Myös perimällä ja muilla biologisilla tekijöillä on osuutta masennuksen kehittymiseen. Samoin jotkut kemialliset aineet (alkoholi, muut päihteet, lääkkeet) ja sairaudet voivat aiheuttaa masennusta. Eräissä endokriinisissa tai metabolisissa sairauksissa, kuten diabeteksessa tai kilpirauhasen toimintahäiriöissä, depressio voi olla taudin yksi oire. Myös keskushermostosairauksiin liittyy lisääntynyt riski masentua.
Murrosikä hormonimuutoksineen voi laukaista herkimmille nuorille lievän pitkittyneen epävarmuuden tunteen ja masennuksen kaltaisen tilan, mikä on yleensä aivan normaalia, mutta jos tällöin nuori vielä kokee muita vastoinkäymisiä, on olemassa riski todelliseen masentumiseen. Pelkästään jo ikätovereihin verrattuna poikkeuksellisen varhainen tai myöhäinen kehittyminen voi aiheuttaa suuria haittoja nuorelle. Nuorilla myös koulukiusaamisen kohteeksi joutuminen ja vanhempien eroaminen voivat altistaa masennukselle."

Tuo ylläoleva teksti on lainattu Wikipediasta.
Kyllä, olen yksi niistä monista ihmisistä tässä yhteiskunnassa, joka sairastaa masennusta.
Olen luultavasti sairastanut masennusta jo teinistä saakka, mutta diaknoosin sain vasta muutama vuosi sitten kun tytär syntyi.

Raskausaika oli ihanaa, voin hyvin, vauva kasvoi ja mietin miten ihanaa siitä tulee kun vauva syntyy. Tiesin että rankkaa se tulee olemaan, mutta mulla on tukena mies ja anoppi.
En vain tajunnut miten vaikeaa siitä oikeasti tuli..

Kirppu syntyi vaikean ja pitkän synnytyksen jälkeen maanantaina klo 22.03. En ollut pariin päivään nukkunut kunnolla, supistukset eivät auttaneet ponnistamisvaiheessa ollenkaan, vaikka sain supistuksia lisäävää lääkettä. Kuumen nousu, pyörtyminen ja lopulta kivulias imukuppisynnytys saattoi kirkuvan punaisen lapsen maailmaan. Tikkejä tuli hyvin paljon, repeämiset ja leikkaus oli tehnyt tehtävänsä.
Kotiin päästiin perjantaina, ihmettelmään uutta pientä ihmistä ja itse koitin parannella itseäni ja kipeitä haavoja.

Vauva ei kuitenkaan tuntunut.. omalta. En tuntenut sitä kuuluisaa äidinrakkautta heti, vauva tuntui lähinnä riesalta, joka vaan valvoo yöt ja syö rintaa.

Kirppu syntyi huhtikuussa, kesäkuussa äitini herätti mut ajattelemaan etten ehkä ole kunnossa. Silloin heräsin ensimäisen kerran siihen ajatukseen että saattaisin olla masentunut.
En ymmärtänyt sitä, käsittänyt. Miten justiinsa vauvan saanut ihminen voi tuntea näin? Silloin pitäisi olla onnellisimmillaan, eikä itkeä ja kiukutella joka välissä.
No, voin sanoa että se vauva-arki, vaaleanpunaisine laseineen ei pidä paikkansa. Se on täyttä hevonpaskaa, jos suoraan sanotaan.

Kesä meni niin ja näin, syksyllä asiat mutkistui.
Pääsin sairaalahoitoon, koska mietin itsemurhaa ja sitä miten sen teen. Hain kylpyhuoneesta terävää esinettä, tai lääkkeitä, millä vahingoittaa itseään. Ajatuksen tasolle se aina jäi, mutta se ajatuskin on hyvin ikävä.

Sairaalahoito loppui ja aloin opettelmaan arkea Kirpun kanssa, kun mies meni töihin. Hyvin se sujui ja vietin kotona Kirpun kanssa puolisen vuotta. Sitten piti lähteä töihin.
Vaihdoin työpaikkaa kuin sukkia, en viihtynyt oikein missään, kunnes pääsin Hyvinkäälle, lähelle kotia töihin. Väsyin ja jäin sairaslomalle.
Sen jälkeen olin työttömänä jokusen kuukauden kunnes pääsin maaliskuussa 2013 töihin. 
Se oli rankkaa, aamulla aikaisin ylös, palkka oli huono, oli murhetta koko ajan siitä miten pärjää. Väsyin lopulta ja jäin pitkälle sairaslomalle.

Olen terapiassa ollut 2,5v, pieniä katkoksia lukuunottamatta. Se auttaa, kun saa puhua ulkopuoliselle henkilölle ajatuksista, eikä tarvi pantata niitä oman pään sisällä.
Nykyään kuljen diagnoosilla keskivaikea masennus. Lääkitys menee ja vissiin toimiikin.

Kesällä tuli ero. Ahdisti, vitutti, väsytti koko elämä, että sitä mietti päivittäin ison lääkeannoksen ottamista. Muutama muuttuja tuli kuvioihin ja ero tuli. Parempi näin.
Edellisessä elämässä, mulla ei olisi ollut mahdollisuutta alkaa paranemaan. Nyt mulla on mahdollisuus, kun stressitekijät on minimisoitu. Ainakin toivon niin.
Se kuinka kauan paranemiseen menee, sitä ei kukaan tiedä. Voi mennä 2v, 6v tai yli 10 vuotta. Mutta mä toivon että se päivä vielä koittaa. Päivä kerrallaan mennään, ei tässä muu auta.

Kirppua koitan nähdä niin usein kuin pystyn, sitä en ikinä hylkää vaikka muutinkin pois. Mä voin hyvin, Kirppu voi hyvin. Ehkä itsekästä ajattelua, mutta mä olen paras äiti lapselleni koska uskallan myöntää sen totuuden, etten vaan jaksa.

Kirjoitin tämän ihan.. ajatuksia ja toivon että joku muukin saa apua ja voimaa tekstistäni.

Kuva Google.

2 kommenttia:

Emmi kirjoitti...

Todella hyvä teksti! Itse sairasta fibromyalgiaa ja siinäkin taudin kuvaan kuuluu kivun lisäksi masennusta ja ahdistusta. Itse kärsin lukioaikoina pahoista paniikkikohtauksista ja ahdistuksesta ja luultavasti olin myös masentunut vaikkei sitä ikinä dianosoitukaan kun en psykiatrilla puhunut aivan kaikkea. Oikeilla lääkkeillä ja nyt kun elämässä on tapahtunut positiivisia asioita niinkuin ihana avopuoliso löytynyt niin on helpottanut tämä, mutta tiedän kuitenkin että sairaus aina voi uusiutua ja minäkin joudun syömään vielä pitkään varmasti lääkkeitä, koska aina välillä tulee kausia jolloin menee huonommin ja välillä taas paremmin. Voimia sinulle kuitenkin sairauden kanssa! <3

Jenni kirjoitti...

Kiitos Emmi :)
Tästä kirjoituksesta on hetki vierähtänyt, miten sinulla menee, Emmi? :)