tiistai 25. helmikuuta 2014

Ajatuksia elämästä, tästä sairaudesta. Muutamasta viime päivästä.


Tämä sairaus on sinänsä ihan sieltä, koska aamulla herätessäsi sä et voi tietää millainen on mielesi tila.
Se voi olla normaali, neutraali. Hetkessä se kuitenkin voi muuttua surulliseksi, iloiseksi, miksi vaan. Siihen ei tarvita isoa syytä, miksi se mieli voi muuttua noin nopeasti.
Vesisade, väärä sana väärässä paikassa, se saattaa riittää siihen miksi maailma muljahtaa pois raiteiltaan, mukamas.

Olen joutunut aloittamaan uuden lääkkeen, Voxran. Se ei taida sopia mulle ainakaan. Aloitusoireet on hirveät. Silmissä heittää, ihan kuin olisin humalassa. Hikoilen ja palelen vuorotellen, tulistun 0-100 sekunissa ja lauhdun yhtä nopeasti. Itken koko ajan, yliherkkä.
Iltalääkkeeseen vaikuttaa myös, ne ei enää tehoa. Eli en nuku öitä enää kovin hyvin, jos ollenkaan. Jep, vaihtoon.

Olen sitäkin miettinyt että olisiko osasto mulle hyvä paikka. Toisinaan tämä arkielämä ahistaa niin vietävästi, että joskus tuntuu että se osasto olisi ratkaisu.
Kerran sielä olen ollut, aluksi pelotti olla sielä, ketään ei tuntenut ja vahvat lääkkeet.
Kuitenkin siihen porukkaan tutustui aika pian ja pääsi mukaan juttuihin.
Mä vaan pelkään että olen sielä yksin. Mika on niin paljon töissä, että ei se joka päivä voi mua tulla edes kattomaan.
Toki sielä saisi etäisyyttä asioihin, ei olisi arkiset asiat heti oven takana odottamassa.
Toisaalta pelkään myös sitä että erakoidun sinne, sitten kun on aika palata takaisin normaaliin elämään, miten se sitten sujuu? Toki tuokin on sen ajan murhe. Sielä olisi kuitenkin yötäpäivää joku jolle jutella kun alkaa ahdistamaan, nyt pitää vaan kestää ahdistus ja koittaa puhua Mikalle. Lääkityskin saattaisi saada kohdilleen, kun saan kokeilla ne uudet lääkkeet "valvovien silmien alla". Ei tarvitsisi kotona miettiä ja pohtia, onko ja kuuluuko tämä ja tuo oire lääkkeisiin vaiko johonkin muuhun.

Sitten toisinaan on hetkiä, jolloin ei ole mitään hätää. Sitä ajattelee että se osaston paikka, joka on mulle, sitä tarvii joku muu kipeämmin. Kyllä sitä pärjää huomiseen, ajattelee.

Tämä kirjoitus on ajatuksia, tämän hetkisestä olotilasta.
Ehkä huomenna paremmin? :)


Ei kommentteja: