keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Tissit, daisarit, boobsit, melonit..

...hyttysen puremat, nahkalaput, turvonneet maitorauhaset. Rakkailla tisseillä on monta nimeä.

Tartun tänään aiheeseen, joka on ollut tapetilla jo muutamia päiviä. Eräs julkisuuden henkilö meni kirjoittamaan, että isot tissit ne olla pitää, miehet tykkää. No, siitäkös nousikin paskamyrsky. Sen kummemmin, jokaisella on mielipiteensä, mutta jotenkin se "uutinen" laittoi naurattamaan. :D

Oma suhtautuminen rintoihini on aina ollut negatiivinen. Ihan alusta asti. Aina ne ovat olleet muka liian pienet. 
Yläasteella olin kamalan epävarma rinnoistani, lähinnä niiden koosta. 
Tuntui että talvella ei erota paksujen vaatteiden alta, että olenko tyttö vai poika, koska rinnat eivät erottuneet. Kaikilla kavereilla ja tuntemattomilla oli aina isommat rinnat, kuin mulla. Olin kamala vertaamaan itseäni muihin.

Vasta reiluna parikymppisenä olin sinut niiden kanssa, kunnes aloin odottamaan Neiti K:ta. Raskausaikana olin sinut itseni ja rintojen kanssa. Nehän kasvoi ja turposi kivasti ja näytin mukavan uhkealta omastakin mielestä. Imetysaikana ne oli isot ja kivikovat, etenkin yön jälkeen. Mun piti pumpata ylimääräinen maito pois, ettei Neiti K tukehdu liikaan maitoon.

Imetys loppui kun Neiti K oli 5kk vanha, itse niin päätin. Imetys oli melko ahdistavaa aikaa. Neiti K oli koko ajan tississä kiinni, iltaisin monia tunteja, eikä suostunut syömään pullosta. En osannut rentoutua, enkä tuntenut sitä "omaksi jutukseni". Hyvin tyttö kasvoi, maitoa kuitenkin riitti.
Imetys kun loppui ja maidon tulo tyrehtyi, rinnat tietenkin latistuivat samaan kokoon kuin ennen imetystä. Sekös masensi entisestään, kun mielikin oli maassa jo valmiiksi. Siinä vaiheessa jo olikin diagnoosi masennuksesta.

Vaikka kukaan ei ole koskaan sanonut pahaa mun rinnoista, silti ne ovat olleet aina tuntuneet ns. epäsopivilta mun kroppaan. Onneksi on olemassa rintaliivejä, joilla voi pelata rintojen koon kanssa, eikä kukaan tiedä, mitä paidan alla todellisuudessa on. Etenkään kun ei tarvi sinkkumarkkinoilla roikkua, ei tarvitse miettiä millaiset liivit pukee päällensä, jos sattuukin eksymään läheisempiin tunnelmiin jonkun kanssa ja se onkin pettymys sille toiselle. 
Mika tietää ja tuntee mun rinnat, joten mikään ei tule sille enää yllätyksenä. Ei liiveillä, eikä ilman liivejä. Eikä se välitä millaisiin liiveihin mä tissini änkeän, mä kelpaan silti.

Tänään, neljä vuotta Neiti K:n syntymän jälkeen, mä voin ekan kerran sanoa, että mä tykkään mun rinnoista. Ne on sopivat mun kroppaan. Jos ne olisi isommat, ne ei näyttäisi hyvältä. Jos ne olisi pienemmät, näyttäisin liikaa pojalta. Ne sopii käteen hyvin ja löytyy kivoja liivejä, eikä tarvi maksaa itseään kipeäksi. Vaatteet istuu päälle, eikä tarvitse pelätä näyttävänsä tyrkyltä. Urheillessa ne hyppii, mutta perusurheiluliiveillä ne astettuu paikoilleen.

Joskus olen miettinyt, jo monia vuosia että hankkisin täytettä rintoihini kirurgin avulla. Tulin siihen tulokseen, että mä hoidan ihan ensiksi pääni kuntoon, ja jos sen jälkeen vielä tuntuu että tissit ei istu mun kroppaan, sitten harkitsen vakavasti kirurgia. Kirurgi on se vihoviimeinen oljenkorsi, sitä en haluaisi käyttää, eikä siihen ole kyllä varaakaan. Joten opettelen rakastamaan rintojani, ilman kirurgia.

Sitäpaitsi, näin viikonloppuna kuvan eräässä lehdessä, eräästä "povipommista" ja sen rinnoista. Ne oli melko täytetyt kirurgien ansiosta ja ne eivät näyttäneet luonnollisilta, eikä siksikään mitenkään kauniilta. Taas yksi syy opetella rakastamaan niitä, sellaisina kuin ne onkin.

Rakastatteko te rintojanne?

Törmäsin netin ihmeellisessä maailmassa blogikirjoitukseen, joka kertoi tosi hyvin kirjoittajan suhteesta omiin rintoihinsa. Blogiin TÄSTÄ!

Ei kommentteja: