torstai 7. toukokuuta 2015

Sairauteni nykytila

Tiedättekö te sen tunteen, kun päässä napsahtaa, mutta hyvällä tavalla?
Mä tiedän.

Olenkin täällä joitain kertoja kertonut sairaudestani ja siitä, mitä on sairastaa vaikeaa masennusta. Se on toisinaan yhtä helvettiä, toisinaan sen kanssa on ok olla ja toisinaan elämä on ihanaa. Siihen vielä vaikuttaa se, mistä suunnasta tuulee, kun olen "tuulella käyvä" ihminen luonteeltani. Pääasiassa masennuksen kanssa eläminen on synkkää, pimeää ja helvetin rankkaa, itselle ja läheisille.

Tämä kevät on tuonut muutosta tähän masentuneeseen mieleen ja kehoon. Olen kuin uusi ihminen.
Aika Edurolla on tehnyt hiton hyvää. Päivässä on muuta tekemistä kuin kotona makaaminen, saa vuorokauteen jotain järkevää rytmiä, näkee ihmisiä. Se auttoi ihan sikana tähän mieleen. Kotona neljän seinän sisällä oleminen loppujen lopuksi pahensi tilannetta ja siksi olinkin välillä niin kyllästynyt koko tähän ihmiseloon.
Aluksi tietenkin epäilytti koko paikka ja oma jaksaminen, mutta onneksi pystyi räätälöimään työpäiviä oman jaksamisen mukaan. Eikä tarvinnut päivällä muuta tehdä, kuin olla paikalla, jos ei jaksanut. 
Ihmisistä välitetään siellä. Työvalmentajat kuuntelee tarvittaessa, sekä terveydenhoitaja, että yksilövalmentaja. Ei tarvitse selviytyä yksin kaikesta, jos ei halua.
Huomenna on viimeinen päivä pajalla ja se jää mulle muistoihin hyvänä kokemuksena. Siellä olo auttoi mua parantumaan, auttoi tajuamaan elämisen oikean laidan. Auttoi tekemään minusta taas minut.

Elämäni nykyään?
Se saakeli hymyilee pitkästä aikaa!
Tältä on tuntunut jo jonkin aikaa, mutta en ole viitsinyt sitä koko maailmalle vielä kailottaa, kai odotin että se menisi ohi. :D Ei ole mennyt.
Tietysti on päiviä, jolloin ei ole niin mukavaa, mutta ne päivätkin kestää ihan erillälailla kuin ennen. En anna itseni enää niin herkästi provosoitua pienistä asioista, joista voisi mennä loppukin päivä piloille.

Olen innostunut lukemisesta ja piirtämisestä uudestaan. Aina olen tykännyt molempia tehdä, mutta ne on jääneet taka-alalle vuosiksi ja nyt ne ovat jälleen mun elämässä. Etenkin kun tajuaa, että osaa sitä piirtää sittenkin. Se tuo kivan olon itselle.

En ole parantunut. Tuskin ikinä paranenkaan, mutta olen oppinut elämään tämän diagnoosin kanssa. Se ei ole ollut helppoa, mutta kuten vanha sanonta sanoo: "Lopussa kiitos seisoo".

Olen myös oppinut ottamaan rennommin. En nipota ja pakota itseäni siivoamaan, jos en jaksa. En pakota itseäni tekemään mitään, jos en jaksa. Eikä kukaan odota mun tekevän mitään, jos en jaksa. Se kaikki kiire ja stressi mitä koin, oli vaan mun pään sisällä.
Se, etten saisi näyttää väsymystäni, sekin oli mun pään sisällä. Nyt uskallan sanoa jos väsyttää, jos meinaa jaksaminen loppua, koska mä tiedän, että mun ympärillä on ihmisiä, jotka ymmärtää tilanteen. Ja jos eivät ymmärrä, pääasia että itse tiedän missä mennään.

Summasummarum: mulla menee helvetin hyvin juuri nyt. Tiedä vielä, mitä keksin elämäni aikana puuhata. ;)

Ei kommentteja: